Elisan ei suotu seurata mestariaan tulisissa vaunuissa. Herra salli pitkällisen sairauden kohdata häntä. Inhimillisen heikkouden ja kärsimyksen pitkinä tunteina hänen uskonsa pitäytyi Jumalan lupauksiin, ja hän näki alati ympärillään lohdun ja rauhan taivaallisia sanansaattajia. Kuten hän Dootanin kukkuloilla oli nähnyt ympärillään taivaan joukkoja, Israelin tulisia sotavaunuja ja ratsumiehiä, niin hän nytkin oli tietoinen osaaottavien enkelien läsnäolosta, ja se rohkaisi häntä. Koko ikänsä hän oli harjoittanut väkevää uskoa, ja sitä mukaa kuin hän oli oppinut tuntemaan Jumalan kaitselmusta ja armollista laupeutta, hänen uskonsa oli kypsynyt pysyväksi luottamukseksi Jumalaansa, ja kuoleman tullessa hän oli valmis käymään lepoon töistään. AO3 122.5
»Kallis on Herran silmissä hänen hurskaittensa kuolema» (Ps. 116: 15). »Vanhurskas on turvattu kuollessaan» (Sanani. 14: 32). Elisa saattoi täysin luottavasti yhtyä psalmistan sanoihin: »Minun sieluni Jumala lunastaa tuonelan vallasta, sillä hän ottaa minut huomaansa» (Ps. 49: 16). Riemuiten hän saattoi todistaa: »Minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä» (Job 19: 25). »Mutta minä saan nähdä sinun kasvosi vanhurskaudessa, herätessäni ravita itseni sinun muotosi katselemisella» (Ps. 17:15). AO3 123.1