Kuningas Ferdinand, joka oli keisarin edustaja valtiopäivillä, huomasi valtiopäivien päätöksen aiheuttavan vakavaa hajaannusta, jollei ruhtinaita saataisi hyväksymään ja kannattamaan sitä. Sen tähden hän koetti suostutella heitä hyvin tietäen, että voimakeinojen käyttäminen sellaisia miehiä vastaan tekisi heidän vastustuksensa vain entistä tiukemmaksi. Hän pyysi hartaasti ruhtinaita hyväksymään päätöksen ja vakuutti, että keisari olisi siitä heille hy- vin kiitollinen. Mutta nämä uskolliset miehet tunnustivat maallisten hallitsijain valtaa korkeamman vallan, ja he vastasivat rauhallisesti: »Me olemme keisarille kuuliaisia kaikessa, mikä edistää rauhaa ja Jumalan kunniaa.»179 AO7 172.3
Lopuksi kuningas ilmoitti valtiopäivien edessä vaaliruhtinaalle ja hänen ystävilleen, että valtiopäivien päätös »aiottiin kirjoittaa keisarillisen asetuksen muotoon» ja että »heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin alistua enemmistön päätökseen». Tämän sanottuaan hän lähti pois kokouksesta antamatta uskonpuhdistajille tilaisuutta harkitsemiseen tai vastauksen antamiseen. »Turhaan he lähettivät lähetystön pyytämään kuningasta palaamaan.» Kaikkiin esityksiin hän vastasi lyhyesti: »Asia on järjestyksessä; vain alistuminen on jäljellä.»180 AO7 174.1
Keisarin puolue oli vakuuttunut siitä, että kristityt ruhtinaat pitäisivät kiinni Pyhästä Raamatusta asettaen sen ihmisten oppien ja vaatimusten yläpuolelle. Puolueen jäsenet tiesivät, että missä hyvänsä tämä periaate hyväksyttiin, siellä myös paavius oli joutuva häviölle. Mutta kuten tuhannet heidän jälkeensä he katsoivat vain »näkyväisiä» ja kuvittelivat, että keisarin ja paavin puolue oli vahva mutta uskonpuhdistajain puolue heikko. Jos uskonpuhdistajat olisivat olleet yksinomaan inhimillisen avun varassa, he olisivat olleet niin heikkoja kuin paavin kannattajat otaksuivat heidän olevan. Mutta vaikka heitä oli vähän ja he taistelivat Roomaa vastaan, heillä oli riittävästi voimaa. He vetosivat »valtiopäivien päätöksestä Jumalan sanaan ja keisari Kaarlesta Jeesukseen Kristukseen, kuningasten Kuninkaaseen ja herrain Herraan».181 AO7 174.2