Luku 13—Uskon koetus

Aabraham oli uskonut kyselemättä lupauksen pojan saamiseen, mutta hän ei malttanut odottaa, että Jumala olisi toteuttanut sanansa omalla ajallaan ja tavallaan. Asian sallittiin pitkistyä, jotta hänen uskonsa Jumalan voimaan joutuisi koetteelle, mutta hän ei kestänyt koetusta. Saara, joka piti itseään liian vanhana voidakseen saada lasta, ehdotti jumalallisen suunnitelman täyttämiseksi, että Aabraham ottaisi yhden hänen orjataristaan sivuvaimokseen. Moniavioisuus oli jo niin yleistynyt, ettei sitä enää pidetty syntinä. Se oli yhtä kaikki vastoin Jumalan lakia ja rikkoi pahoin perhesuhteen pyhyyttä ja rauhaa. Eivät vain Aabrahamin omat kotiolot kärsineet siitä, että hän otti Haagarin sivuvaimokseen, vaan siitä oli ikävät seuraukset tulevillekin sukupolville.PJP 126.1

Haagar ylpistyi ja alkoi kerskua siitä, että oli päässyt Aabrahamin vaimoksi ja saattoi tulla suuren kansakunnan kanta- äidiksi. Ja niin hän alkoi ylenkatsoa emäntäänsä. Keskinäinen kateus häiritsi tuon ennen niin onnellisen kodin rauhaa. Aabraham joutui kuuntelemaan molempien valituksia ja koetti turhaan palauttaa sopua. Vaikka Aabraham oli nainut Haagarin Saaran hartaasta pyynnöstä, tämä syytti nyt miestään kaikesta. Saara halusi rangaista kilpailijaansa, mutta Aabraham ei suostunut siihen, sillä Haagar kantoi hänen lastaan ja — kuten hän niin halusta toivoi — lupauksen poikaa. Haagar oli kuitenkin Saaran orjatar, joka Aabrahamin puolesta sai yhä jäädä emäntänsä käskyläiseksi. Mutta kopeudessaan Haagar ei sietänyt omalla röyhkeydellään herättämäänsä kovaa kohtelua. “Niin Saarai kuritti häntä, ja hän pakeni hänen luotaan.”PJP 126.2

Hän pakeni erämaahan, ja levähtäessään lähteen luona yksinäisenä ja vailla ystäviä hän näki Herran enkelin, joka ihmismuodossa puhutteli häntä nimeltä: “Haagar, Saarain orjatar.” Näin hän viittasi hänen asemaansa ja velvollisuuteensa ja jatkoi sitten: “Palaa emäntäsi tykö ja nöyrry hänen kätensä alle.” Nuhteeseen liittyi myös lohdutusta: “Herra on kuullut sinun hätäsi.” “Minä teen sinun jälkeläistesi luvun niin suureksi, ettei heitä voida lukea heidän paljoutensa tähden.” Ja jotta hän aina muistaisi Herran armon, oli lapsen nimi oleva Ismael, mikä merkitsee: “Jumala kuulee”.PJP 127.1

Kun Aabraham oli lähes satavuotias, hän sai toistamiseen lupauksen pojasta, ja hänelle vakuutettiin että tuleva perijä olisi Saaran poika. Mutta Aabraham ei vielä käsittänyt lupausta. Hän ajatteli taas heti Ismaelia ja pysyi siinä käsityksessään, että Jumalan hyvät aikomukset toteutuisivat tämän kautta. Rakkaudesta poikaansa hän huudahti: “Kunpa edes Ismael saisi elää sinun edessäsi!” Taas lupaus toistettiin, ja nyt niin selvästi ettei sitä voinut ymmärtää väärin: “Totisesti, sinun vaimosi Saara synnyttää sinulle pojan, ja sinun on pantava hänen nimekseen Iisak, ja minä teen liittoni hänen kanssaan.” Mutta Jumala kuuli myös isän rukouksen. “Mutta myös Ismailista”, hän sanoi, “minä olen kuullut sinun rukouksesi; katso, minä siimaan häntä, ja minä teen hänestä suuren kansan.”PJP 127.2

Iisakin syntymä merkitsi Aabrahamin ja Saaran rakkaimman ja pitkäaikaisen toiveen täyttymystä ja täytti heidän telttansa riemulla. Mutta Haagarille se merkitsi hänen kunnianhimoisten ja mieluisten kuvitelmiensa särkymistä. Nyt jo nuorukaiseksi varttunutta Ismaelia oli koko leiri pitänyt Aabrahamin rikkauden perijänä, jolle kuuluivat myös hänen jälkeläisilleen luvatut siunaukset. Nyt hänet äkkiä syrjäytettiin, ja pettyneinä äiti ja poika alkoivat vihata Saaran poikaa. Toisten riemuitessa heidän kateutensa vain lisääntyi, kunnes Ismaelin nähtiin lopulta aivan avoimesti “ilvehtivän” Jumalan lupauksen perijälle. Saara piti Ismaelin kurittomuutta jatkuvan riidan aiheuttajana ja vaati Aabrahamia karkottamaan Haagarin ja Ismaelin leiristä. Patriarkka pahastui tästä kovin. Kuinka hän saattoi karkottaa poikansa Ismaelin, jota hän yhä niin hellästi rakasti? Huolissaan hän kysyi neuvoa Jumalalta. Enkelinsä välityksellä Herra kehotti häntä noudattamaan Saaran toivomusta. Vain siten saataisiin sopu ja onni jälleen perheeseen, eikä hän saanut päästää rakkauttaan Ismaeliin tai Haagariin estämään sitä. Ja enkeli lohdutti häntä lupaamalla, että vaikka Ismael joutuikin lähtemään isänsä kodista, ei Jumala hylkäisi häntä, vaan varjelisi häntä ja tekisi hänestäkin suuren kansan. Aabraham totteli enkelin sanaa mutta lähetti Haagarin ja poikansa luotaan syvästi surren ja raskain mielin.PJP 127.3

Aabrahamin saama aviosuhteen pyhyyttä koskeva neuvo sopii opetukseksi kaikille ajoille. Sen mukaan tämän suhteen oikeuksia ja onnea on tarkoin vaalittava, vaikka suurin uhrauksinkin. Saara oli ainoa Aabrahamin todellinen vaimo. Kenelläkään muulla ei ollut lupaa kajota niihin oikeuksiin, joita hänellä oli vaimona ja äitinä. Hän kunnioitti miestään, ja Uusi testamentti mainitsee hänet tästä syystä hyvänä esimerkkinä. Mutta hän ei halunnut, että Aabraham sydämestään kiintyi kehenkään toiseen, eikä Herra nuhdellut häntä siitä, että hän vaati kilpailijaansa karkotettavaksi. Sekä Aabraham että Saara epäilivät Jumalan voimaa, ja tämä erehdys johti avioon Haagarin kanssa.PJP 128.1

Jumala oli kutsunut Aabrahamin olemaan uskollisten isänä, ja hänen elämänsä tuli olla uskon esimerkkinä vastaisille sukupolville. Mutta hän ei ollut osoittanut täydellistä uskoa. Salaamalla sen että Saara oli hänen vaimonsa sekä ottamalla Haagarin sivuvaimokseen hän oli ilmaissut epäilleensä Jumalaa. Jotta hän voisi päästä korkeimmalle tasolle, Jumala asetti hänet vielä erääseen kokeeseen, jonka veroista ei ketään muuta ollut vaadittu kestämään, öisessä näyssä häntä kehotettiin lähtemään matkalle Moorian maahan ja uhraamaan poikansa siellä polttouhriksi vuorella, joka hänelle osoitettaisiin.PJP 128.2

Tämän käskyn kuullessaan Aabraham oli sadan kahdenkymmenen ikäinen. Hänen aikalaisensakin pitivät häntä vanhana miehenä. Varhemmin hän oli pystynyt kestämään vaikeuksia ja uhmaamaan vaaraa, mutta nyt hänen nuoruuden hehkunsa oli sammunut. Miehuuden kunnossa voidaan rohkeasti taistella sellaisia vaikeuksia ja ahdistuksia vastaan, joita arkaillaan myöhemmin, kun jo ollaan haudan partaalla. Mutta Jumala oli va- rannut Aabrahamille viimeisen ja ankarimman kokeensa annettavaksi vasta silloin, kun vuosien taakka painoi häntä raskaana ja hän kaipasi lepoon huolistaan ja vaivoistaan.PJP 128.3

Patriarkka asui siihen aikaan Beersebassa menestyneenä ja kunnioitettuna. Hän oli sangen varakas, ja maan hallitsijat kunnioittivat häntä mahtavana ruhtinaana. Hänellä oli tuhansia lampaita ja muuta karjaa leirinsä ympäristön tasangoilla. Joka taholla oli hänen alustalaistensa telttoja, joissa sadat hänen uskolliset palvelijansa asuivat. Lupauksen poika oli varttunut mieheksi hänen vierellään. Taivas näytti kruunanneen siunauksellaan sen, että hän oli uhrautuvan elämänsä aikana kärsivällisesti kestänyt toivonsa täyttymyksen pitkittymisen.PJP 129.1

Uskon kuuliaisuudessa Aabraham oli luopunut synnyinmaastaan ja poistunut isiensä hautojen luota ja sukunsa kodista. Muukalaisena hän oli vaeltanut perintömaassaan. Hän oli odottanut kauan luvatun perillisen syntymää. Jumalan käskystä hän oli lähettänyt pois poikansa Ismaelin. Ja nyt kun tuo niin kauan kaivattu lapsi oli pääsemässä miehen ikään ja kun patriarkka näytti pystyvän jo näkemään toiveidensa täyttymyksen, hän joutui kaikkein ankarimpaan kokeeseensa.PJP 129.2

Viiltävinä tunkeutuivat isän sydämeen käskyn sanat: “Ota Iisak, ainokainen poikasi, jota rakastat, — — ja uhraa hänet siellä polttouhriksi.” Iisak oli hänen kotinsa valo ja vanhuutensa lohtu sekä ennen kaikkea luvatun siunauksen perillinen. Sellaisen pojan menettäminen onnettomuuden tai sairauden sattuessa olisi särkenyt rakastavan isän sydämen, ja hänen harmaantunut päänsä olisi painunut murheisena kumaraan. Mutta nyt häntä käskettiin omin käsin vuodattamaan tuon pojan veri. Se tuntui hänestä hirveältä ja mahdottomalta.PJP 129.3

Saatana oli paikalla vihjaamassa, että Aabraham oli varmasti erehtynyt, sillä sanoohan Jumala laissaan: “Älä tapa”, eikä hän voisi vaatia sellaista minkä kerran on kieltänyt. Aabraham astui ulos teltastaan ja katseli pilvettömän tähtitaivaan tyyntä kirkkautta. Hän muisteli lähes viisikymmentä vuotta sitten saamaansa lupausta, jonka mukaan hänen jälkeläisensä tulisivat olemaan yhtä lukemattomat kuin tähdet. Jos tämä lupaus oli toteutuva Iisakin kautta, kuinka hänet voitiin surmata? Aabraham oli kiusattu uskomaan, että hän saattoi olla harhaluulon vallassa. Tuskaisin epäilyksin hän kumartui maahan rukoilemaan hartaammin kuin koskaan ennen jotakin vahvistusta tuolle käskylle, jos hänen kerran oli ryhdyttävä tähän hirveään tehtävään. Hän muisti luokseen lähetetyt enkelit, jotka kertoivat että Jumala aikoi hävittää Sodoman ja joilta hän kuuli lupauksen juuri tästä pojasta, Iisakista. Hän lähti siihen paikkaan, missä oli monesti tavannut taivaallisia sanansaattajia, ja toivoi nytkin saavansa heiltä joitakin lisäneuvoja. Mutta kukaan ei ilmaantunut hänen avukseen. Pimeys tuntui sulkevan hänet sisäänsä, ja hänen korvissaan kaikui vain Jumalan käsky: “Ota Iisak, ainokainen poikasi, jota rakastat.” Tuota käskyä oli toteltava, eikä hän uskaltanut viivytellä. Päivä sarasti, ja hänen täytyi jo pian olla menossa.PJP 129.4

Hän palasi telttaan ja seisahtui Iisakin nukkumapaikan ääreen. Siinä poika nukkui syvää, rauhallista nuoruuden ja viattomuuden untaan. Isä katseli kotvan poikansa rakkaita kasvoja ja käännähti sitten vavisten poispäin. Hän siirtyi Saaran luo, joka samoin nukkui. Olisiko hänet herätettävä, jotta hän saisi vielä kerran syleillä lastaan? Pitäisikö hänelle kertoa Jumalan vaatimuksesta? Mielellään hän olisi keventänyt sydäntään vaimolleen ja jakanut hänen kanssaan tämän hirveän vastuun, mutta hän pelkäsi että Saara estäisi häntä. Olihan Iisak äitinsäkin ilo ja ylpeys. Saara oli niin likeisesti kiintynyt poikaan, että äidin rakkaus olisi hyvinkin voinut kieltäytyä uhraamasta häntä.PJP 130.1

Lopulta Aabraham herätti poikansa ja kertoi hänelle uhrista, joka saadun käskyn mukaan oli suoritettava kaukaisella vuorella. Iisak oli usein käynyt isänsä kanssa uhraamassa niillä alttareilla, joita tämä oli vaeltaessaan rakentanut, eikä tämä lähtökutsu häntä lainkaan hämmästyttänyt. Matkan valmistelut oli pian suoritettu. Halotut polttopuut pantiin aasin selkään, ja kaksi miespalvelijaa mukanaan he lähtivät matkaan.PJP 130.2

Rinnatusten isä ja poika astelivat äänettöminä. Patriarkka pohti mielessään raskasta salaisuuttaan eikä tohtinut ryhtyä puheisiin. Hän ajatteli ylvästä, rakastavaa äitiä ja omaa yksinäistä palaamistaan hänen luokseen. Hän tiesi kyllä miten äidinkin sydäntä viiltäisi, kun hän kuulisi pojan kuolemasta.PJP 130.3

Päivä — pisin Aabrahamin kokemista — laahusti hitaasti iltaansa kohti. Poika ja palvelijat kävivät levolle, mutta isä käytti yön rukoukseen toivoen, että joku taivaallinen lähetti tulisi julistamaan kokeen päättyneeksi ja päästäisi nuorukaisen palaamaan vahingoittumattomana äitinsä luo. Mutta hänen kidutettu sielunsa ei saanut mitään lievitystä. Koitti toinen pitkä päivä ja toinen nöyryytyksen ja rukouksen yö, ja yhä hänen korvissaan soi käsky, joka tekisi hänet lapsettomaksi. Saatana oli lähellä kuiskimassa epäilyä ja epäuskoa, mutta Aabraham torjui hänen vihjailunsa. Kun he olivat lähdössä kolmannen päivän matkalle, katseli patriarkka pohjoiseen päin ja näki luvatun merkin, hohtopilven, Moorian vuoren yllä. Siitä hän tiesi, että hänelle puhunut ääni oli taivaasta.PJP 130.4

Nytkään hän ei napissut Jumalaa vastaan, vaan vahvisti sieluaan mietiskelemällä todisteita Herran hyvyydestä ja uskollisuudesta. Tämä poika saatiin vastoin odotuksia, ja eikö kalliin lahjan antajalla ollut oikeutta vaatia omaansa takaisin? Sitten usko toisti lupausta: “Ainoastaan Iisakista sinä saat nimellesi jälkeläiset”, ja niitä olisi kuin meren hiekkaa. Iisak oli syntynyt ihmeen kautta, ja eikö sama voima, joka antoi hänelle elämän, voinut palauttaa sitä? Ulottaen katseensa näkyväisen tuolle puolen Aabraham piti kiinni Jumalan sanasta, “sillä hän päätti, että Jumala on voimallinen kuolleistakin herättämään” (Hebr. 11: 19).PJP 131.1

Kuitenkin vain Jumala saattoi ymmärtää, miten suuri oli isän uhraus hänen luovuttaessaan poikansa kuolemaan; siksi Aabraham toivoikin, ettei kukaan muu kuin Jumala olisi läsnä tuona eron hetkenä. Hän pyysi palvelijoita jäämään pysähdyspaikkaan ja sanoi: “Minä ja poika menemme tuonne rukoilemaan; sitten me palaamme luoksenne.” Polttopuut sälytettiin uhrattavan Iisakin selkään, isä otti veitsen ja tulen, ja yhdessä he nousivat vuoren huipulle nuoren miehen itsekseen miettiessä mistä uhri saataisiin, kun oltiin niin kaukana tarhoista ja laumoista. Lopulta hän lausahti: “Isäni! — — Katso, tässä on tuli ja halot, mutta missä on lammas polttouhriksi?” Oi, mikä koetus tämä olikaan! Miten tuo herttainen sana, “Isäni!”, riipaisikaan Aabrahamin sydäntä! Ei vielä — hän ei voinut sanoa sitä hänelle nyt. Hän vastasi: “Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi, poikani.”PJP 131.2

Määrätylle paikalle he pystyttivät alttarin ja latoivat sille halot. Sitten Aabraham ääni vavisten kertoi pojalleen jumalallisen sanoman. Hämmästyneenä ja kauhistuneena Iisak kuunteli kohtaloaan, muttei tehnyt mitään vastarintaa. Hän olisi voinut väistää tuomiotaan, jos olisi halunnut, sillä surun murtama vanha isä ei noiden kauheiden päivien uuvuttamana olisi mahtanut mitään voimakkaalle nuorukaiselle. Mutta Iisak oli lapsuudestaan asti harjaantunut tottelemaan auliisti ja luottavasti, ja kun hän sai kuulla Jumalan tarkoituksen, hän alistui siihen alttiisti. Hän uskoi samoin kuin Aabrahamkin ja piti kunnia-asianaan henkensä uhraamista Jumalalle. Hellästi hän koettaa lieventää isän surua ja auttaa hänen hervottomia käsiään sitomaan hänet köysillä kiinni alttariin.PJP 131.3

Ja nyt enää viimeiset rakastavat sanat, viimeiset kyyneleet ja viimeinen jäähyväissyleily. Isä kohottaa veitsen surmatakseen poikansa, mutta äkkiä hänen käsivartensa pysäytetään. Jumalan enkeli huutaa patriarkalle taivaasta: “Aabraham, Aabraham!” Nopeasti hän vastaa: “Tässä olen.” Ja ääni jatkaa: “Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi.”PJP 132.1

Sitten Aabraham huomasi “oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon”, ja niin hän nouti uuden uhrin ja uhrasi sen “poikansa sijasta”. Ja Aabraham antoi iloissaan ja kiitollisena sille paikalle uuden nimen — “Herra näkee”.PJP 132.2

Moorian vuorella Jumala jälleen uudisti liittonsa ja vahvisti juhlallisella valalla siunauksen Aabrahamille ja hänen siemenelleen kaikkina tulevina sukupolvina: “Minä vannon itse kauttani, sanoo Herra: Sentähden että tämän teit etkä kieltänyt minulta ainokaista poikaasi, minä runsaasti siunaan sinua ja teen sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin taivaan tähdet ja hiekka, joka on meren rannalla, ja sinun jälkeläisesi valtaavat vihollistensa portit. Ja sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki kansakunnat maan päällä, sentähden että olit minun äänelleni kuuliainen.”PJP 132.3

Aabrahamin suuri uskon teko valaisee majakan tavoin Jumalan lasten polkua kaikkina tulevina aikoina. Aabraham ei koettanut välttyä tekemästä Jumalan tahtoa. Tuon kolmen päivän matkan aikana hän olisi hyvin ehtinyt järkeillä ja epäillä Jumalaa, jos olisi ollut taipuvainen epäilemään. Hän olisi voinut järkeillä, että jos hän olisi surmannut poikansa, häntä olisi pidetty murhamiehenä, toisena Kainina, ja että hänen opetuksiaan olisi sen jälkeen vieroksuttu ja halveksittu, eikä hän niin muodoin enää olisi kyennyt tekemään hyvää lähimmäisilleen. Hän olisi voinut koettaa vapautua tottelemasta jo ikänsäkin perusteella. Mutta patriarkka ei turvautunut mihinkään tällaiseen verukkeeseen. Aabraham oli kyllä inhimillinen; hänen halunsa ja kiintymyksensä olivat samanlaiset kuin meidänkin. Mutta hän ei ruvennut kyselemään, miten lupaus olisi voinut täyttyä, jos Iisak surmattaisiin. Hän ei koettanut järkeilyllä tyynnyttää ahdistunutta sydäntään. Hän tiesi, että Jumala on oikeamielinen ja vanhurskas kaikissa vaatimuksissaan, ja hän totteli käskyä kirjaimellisesti.PJP 132.4

“Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi” (Jaak. 2:23). Ja Paavali sanoo: “Ne, jotka uskoon perustautuvat, ovat Aabrahamin lapsia” (Gal. 3:7). Mutta Aabraham osoitti uskonsa teoillaan. “Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi” (Jaak. 2: 21,22). On monia, jotka eivät ymmärrä uskon ja tekojen välistä suhdetta. He sanovat: “Usko vain Kristukseen, niin olet turvassa. Sinulla ei ole mitään tekemistä lain pitämisen kanssa.” Mutta aito usko ilmenee kuuliaisuutena. Kristus sanoi epäuskoisille juutalaisille: “Jos olisitte Aabrahamin lapsia, niin te tekisitte Aabrahamin tekoja” (Joh. 8: 39). Ja uskollisten isästä Herra lausuu: “Aabraham kuuli minua ja noudatti, mitä minä noudatettavaksi annoin, minun käskyjäni, säädöksiäni ja opetuksiani” (1 Moos. 26: 5). Apostoli Jaakob sanoo: “Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut” (Jaak. 2: 17). Ja Johannes, joka kirjoittaa niin paljon rakkaudesta, sanoo meille: “Rakkaus Jumalaan on se, että pidämme hänen käskynsä” (1 Joh. 5: 3).PJP 133.1

Esikuvin ja lupauksin Jumala “julisti Aabrahamille edeltäpäin tämän hyvän sanoman” (Gal. 3: 8). Patriarkka uskoi tulevaan Lunastajaan. Kristus sanoi juutalaisille: “Aabraham, teidän isänne, riemuitsi siitä, että hän oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi” (Joh. 8:56). Iisakin sijasta uhrattu oinas kuvasi Jumalan Poikaa, joka myöhemmin tuli uhrattavaksi puolestamme. Kun Jumalan lain rikkominen tuomitsi ihmisen kuolemaan, sanoi Isä Poikaansa katsoen ihmiselle: “Saat elää: tässä minulla on lunnaiden maksaja.”PJP 133.2

Jumala käski Aabrahamin surmata poikansa sekä selvittääkseen hänelle evankeliumin todellisuuden että koetellakseen hänen uskoaan. Ankaran koettelemuksensa tuskallisina päivinä hänen sallittiin kärsiä, jotta hän omasta kokemuksestaan voisi käsittää jotakin sen uhrin suuruudesta, jonka ääretön Jumala antoi lunastaakseen ihmisen. Mikään muu koetus ei olisi tuottanut Aabrahamille sellaisia sieluntuskia kuin oman poikansa uhraaminen. Jumala uhrasi Poikansa tuskalliseen ja häpeälliseen kuolemaan. Enkelit, jotka näkivät Jumalan Pojan nöyryytyksen ja sieluntuskan, eivät saaneet tulla avuksi niin kuin Iisakin tapauksessa. Mikään ääni ei huutanut: “Jo riittää!” Kunnian Kuningas uhrasi henkensä pelastaakseen langenneen ihmissuvun. Voitaisiinko Jumalan säälivästä rakkaudesta antaa mitään parempaa todistusta? “Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?” (Room. 8: 32).PJP 134.1

Aabrahamilta vaaditun uhrauksen tarkoituksena ei ollut hyödyttää vain hänen omaa parastaan tai tulevia sukupolvia, vaan olla opetuksena myös taivaan ja muiden maailmojen synnittömille olennoille. Kristuksen ja saatanan välillä käytävän kamppailun taistelukenttä, jolla pelastussuunnitelma toteutetaan, on kaikkeuden oppikirjana. Koska Aabraham ei ollut täysin uskonut Jumalan lupauksiin, oli saatana syyttänyt häntä enkelien ja Jumalan edessä liiton ehtojen rikkomisesta ja väittänyt hänen menettäneen oikeutensa sen siunauksiin. Siksi Jumala halusi koko taivaalle todistaa palvelijansa kuuliaisuuden ja oman täydellisen kuuliaisuuden vaatimuksensa sekä selvittää kaikille pelastussuunnitelmaa entistä täydellisemmin.PJP 134.2

Taivaalliset olennot saivat olla todistamassa, miten Aabrahamin uskoa ja Iisakin alistuvaisuutta koeteltiin. Aadam ei ollut joutunut läheskään niin ankaraan koetukseen. Ensimmäisille esivanhemmillemme annetun kiellon totteleminen ei merkinnyt mitään kärsimystä, mutta Aabrahamille annettu käsky vaati erittäin tuskallisen uhrauksen. Koko taivas katseli ihmetellen ja ihaillen Aabrahamin horjumatonta kuuliaisuutta ja kiitteli hänen uskollisuuttaan. Saatanan syytökset osoitettiin vääriksi. Jumala julisti palvelijalleen: “Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa [saatanan syytöksistä huolimatta], kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi.” Ja Jumala vahvisti valalla liittonsa Aabrahamille muiden maailmojen olentojen nähden. Se oh todistuksena siitä että kuuliaisuus saa palkkansa.PJP 134.3

Enkelienkin oli ollut vaikea käsittää lunastuksen salaisuutta — ymmärtää että taivaan Päällikön, Jumalan Pojan, täytyi kuolla syyllisen ihmisen puolesta. Kun Aabrahamin käskettiin uhrata poikansa, se herätti kaikkien taivaallisten olentojen mielenkiin non. Tavattoman hartaasti he seurasivat tämän käskyn noudattamisen jokaista vaihetta. He kuulivat miten Iisak kysyi: “Missä on lammas polttouhriksi?” ja miten Aabraham vastasi: “Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi.” He näkivät, miten isän käsi pysäytettiin juuri kun hän oli iskemäisillään poikansa kuoliaaksi. Samoin he näkivät, miten Jumalan varaama oinas uhrattiin Iisakin sijasta. Ja silloin enkeleille selvisi lunastuksen salaisuus, ja he ymmärsivät entistä paremmin niitä ihmeellisiä toimenpiteitä, joihin Jumala oh ennalta ryhtynyt ihmisen pelastamiseksi (1 Piet. 1: 12).PJP 135.1