Sielunkamppailu

Erämaan profeetasta tämä kaikki tuntui käsittämättömältä salaisuudelta. Oli hetkiä, jolloin kiusaajan kuiskutukset kiduttivat hänen mieltään, ja hänen sydämeensä hiipi hirveä pelko. Olisiko mahdollista, ettei kauan toivottu Vapauttaja vielä olisikaan saapunut? Mitä sitten tarkoitti sanoma, jota hänen itsensä oli ollut pakko julistaa? Johannes oli katkerasti pettynyt työnsä tuloksiin. Hän oli odottanut, että Jumalan sanomalla olisi ollut sama vaikutus kuin silloin, kun lakia luettiin Joosian ja Esran päivinä (2 Aikak. 34; Neh. 8: 9), että seuraisi perinpohjainen katumus ja palaaminen Herran luo. Tämän tehtävän onnistumiseksi hän oli uhrannut koko elämänsä. Oliko se ollut turhaa?AO4 180.3

Johannes oli huolissaan nähdessään, että rakkaudesta häneen hänen omat opetuslapsensa tunsivat epäuskoa Jeesusta kohtaan. Oliko hänen työnsä heidänkin hyväkseen ollut tuloksetonta? Oliko hän ollut uskoton tehtävässään, niin että hänen työnsä nyt äkkiä lopetettiin? Jos luvattu Vapauttaja todella oli ilmestynyt ja Johannes oli havaittu kutsumukselleen uskolliseksi, eikö Jeesus nyt kukistaisi sortajan valtaa ja vapauttaisi edelläkävijäänsä?AO4 180.4

Mutta Johannes Kastaja ei luopunut uskostaan Kristukseen. Hän muisti taivaasta kuuluneen äänen ja sieltä laskeutuneen kyyhkysen, Jeesuksen tahrattoman puhtauden, Pyhän Hengen voiman, joka oli tullut Johanneksen ylle, kun hän tuli Vapahtajan läheisyyteen, ja profeetallisten kirjoitusten todistuksen - nämä kaikki todistivat, että Jeesus Nasaretilainen oli se Luvattu.AO4 181.1

Johanneksella ei ollut tapana keskustella epäilyksistään ja huolistaan toveriensa kanssa. Hän päätti lähettää tiedustelusanoman suoraan Jeesukselle. Tämän tehtävän hän uskoi kahdelle opetuslapsistaan toivoen, että keskustelu Vapahtajan kanssa vahvistaisi heidän uskoaan ja toisi varmuuden heidän veljilleen. Ja hän kaipasi Kristukselta jotakin sanaa, joka olisi lausuttu varta vasten hänelle.AO4 181.2

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: »Oletko sinä se tuleva, vai pitääkö meidän toista odottaman?»AO4 181.3

Miten lyhyt aika olikaan kulunut siitä, kun Johannes Kastaja oli viitannut Kristukseen ja lausunut: »Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! » »Hän on se, joka tulee minun jälkeeni, ja jonka kengänpaulaa niinä en ole arvollinen päästämään » (Joh. 1: 29, 27). Ja nyt kysymys: »Oletko sinä se tuleva? » Tämä oli sangen katkera pettymys ihmisluonnolle. Jos Johannes, uskollinen edelläkävijä, ei ymmärtänyt Kristuksen tehtävää, mitä saattoi odottaa omaa etuaan etsivältä kansanjoukolta?AO4 181.4

Vapahtaja ei heti vastannut opetuslasten kysymykseen. Heidän ihmetellessään hänen vaitioloaan sairaita ja kärsiviä tuli hänen luokseen parannettaviksi. Sokeat hapuilivat tietään joukon läpi, ja kaikenlaisia sairaita, toiset saapuen omin voimin, toiset ystäviensä kantamina, tunkeutui innokkaina Jeesuksen luo. Suuren Parantajan ääni tunkeutui kuurojen korviin. Vain sana tai hänen kätensä kosketus avasi sokean silmät näkemään päivänvalon, luonnon kauneuden, ystävien hymyn ja Vapauttajan kasvot. Jeesus nuhteli tautia ja karkotti kuumeen. Hänen äänensä kaikui kuolevien korviin, ja he nousivat terveinä ja elinvoimaisina. Pahan hengen riivaamat tottelivat hänen sanaansa, saivat järkensä takaisin ja palvelivat häntä. Parantaessaan kansan sairauksia hän samalla opetti heitä. Köyhät talonpojat ja työläiset, joita rabbiinit karttoivat saastaisina, kokoontuivat lähelle häntä, ja hän puhui heille iankaikkisen elämän sanoja.AO4 181.5

Näin päivä kului, ja Johanneksen opetuslapset katselivat ja kuuntelivat kaikkea. Viimein Jeesus kutsui heidät luokseen ja pyysi heitä menemään ja kertomaan Johannekselle, mitä he olivat nähneet, ja lisäsi: »Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun » (Luuk. 7: 23). Todistus hänen jumaluudestaan näkyi sen soveltamisessa lievittämään kärsivän ih- miskunnan hätää. Hänen kirkkautensa ilmeni hänen alentumisessaan meidän halpaan asemaamme.AO4 181.6

Opetuslapset veivät tämän sanoman, ja se riitti. Johannes muisti Messiasta koskevan ennustuksen: »Herran, Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan ilosanomaa nöyrille, lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kirvoitusta, julistamaan Herran otollista vuotta » (Jes. 61: 1, 2). Kristuksen teot eivät ainoastaan ilmaisseet hänen olevan Messias, vaan osoittivat myös, millä tavalla hänen valtakuntansa perustettaisiin. Johannekselle selvisi sama totuus kuin Elialle erämaassa, kun tuli »suuri ja raju myrsky, joka halkoi vuoret ja särki kalliot, mutta ei Herra ollut myrskyssä. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys; mutta ei Herra ollut maanjäristyksessä. Maanjäristyksen jälkeen tuli tulta, mutta ei Herra ollut tulessa», ja tulen jälkeen Jumala puhui profeetalle hiljaisessa tuulen hyminässä (1 Kun. 19: 11, 12). Näin Jeesuskin tekisi työnsä, ei aseiden kalskeella ja valtaistuimia ja kuningaskuntia kukistamalla, vaan puhumalla ihmissydämille siunausta tuottavalla ja itsensä uhraavalla elämällään.AO4 182.1

Itsensä kieltäminen, joka oli Johanneksen elämän johtava periaate, oli myös Messiaan valtakunnan periaate. Johannes tiesi hyvin, miten vierasta tämä oli Israelin johtajien periaatteille ja toiveille. Se, mikä hänelle oli vakuuttava todistus Kristuksen jumaluudesta, ei olisi heille mikään todistus. He odottivat sellaista Messiasta, jollaista ei ollut luvattu. Johannes näki, että Vapahtajan tehtävä saisi heidän puoleltaan osakseen vain vihaa ja tuomitsemista. Hän, edelläkävijä, joi samasta maljasta, joka Kristuksen itsensä piti tyhjentää pohjia myöten.AO4 182.2

Vapahtajan sanat: »Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun», olivat lievä nuhde Johannekselle. Eikä se ollutkaan turha. Ymmärtäessään nyt selvemmin Kristuksen tehtävän luonteen hän jätti itsensä Jumalalle joko elääkseen tai kuollakseen, kumpi vain parhaiten palvelisi hänen rakastamaansa asiaa.AO4 182.3