Voiton päivä

Tuli aika, jolloin oli astuttava keisarin eteen. Istuen valtaistuimellaan vaaliruhtinaiden ja ruhtinaiden ympäröimänä Kaarle V antoi protestanttisille uskonpuhdistajille tilaisuuden esittää asiansa. Heidän uskontunnustuksensa luettiin. Tuossa arvokkaassa kokouksessa esitettiin selvästi evankeliumin totuudet ja osoitettiin paavillisen kirkon erehdykset. Syystä on tätä päivää sanottu “uskonpuhdistuksen suurimmaksi päiväksi ja yhdeksi kunniakkaimmista kristikunnan ja koko ihmiskunnan historiassa”.^{188Emt. 14. kirja, 7. luku.}ST 205.1

Vain muutamia vuosia oli kulunut siitä, kun Wittenbergin munkki seisoi yksinään Wormsissa kansallisen neuvoston edessä. Nyt olivat hänen tilallaan valtakunnan ylhäisimmät ja mahtavimmat ruhtinaat. Lutheria oli kielletty saapumasta Augsburgiin, mutta hän oli saapuvilla sanojensa ja rukoustensa kautta. Hän kirjoitti: “Minä olen sanomattoman iloinen, kun olen saanut elää tähän hetkeen asti, jolloin niin mainehikkaat tunnustajat korottavat Kristusta niin kunniakkaassa kokouksessa.”^189Ibid.Näin toteutuivat Raamatun sanat: “Minä puhun sinun todis- tuksistasi kuningasten edessä.” Ps. 119: 46.ST 205.2

Kun Paavali pantiin evankeliumin tähden vankeuteen, tuli evankeliumi tämän kautta viedyksi keisarin kaupungin ruhtinaille ja ylimyksille. Samoin tässä tilaisuudessa se, minkä saarnaamisen saarnatuolista keisari oli kieltänyt, tuli julistetuksi palatsissa. Mitä monet olivat pitäneet sopimattomana palvelijäinkin kuunneltavaksi, sitä kuuntelivat ihmetellen valtakunnan valtiaat ja herrat. Kuninkaat ja arvohenkilöt olivat kuulijoina, kruunatut ruhtinaat olivat saarnajina, ja saarnan sisältönä oli Jumalan kuninkaallinen totuus. “Apostolien ajan jälkeen ei ole ollut suurempaa työtä eikä valtavampaa tunnustusta”, sanoo eräs kirjailija. ^190Ibid.ST 205.3

“Kaikki, mitä luterilaiset ovat sanoneet, on totta; me emme voi sitä kieltää”, selitti eräs paavilainen piispa. “Voitteko Te selvillä järkisyillä osoittaa vaaliruhtinaan ja hänen liittolaistensa tunnustuksen vääräksi?” kysyi eräs toinen piispa tohtori Eckiltä. “En apostolien enkä profeettain kirjoituksilla, mutta kyllä kirkkoisien ja kirkolliskokousten lausunnoilla”, oli vastaus. “Minä ymmärrän”, sanoi kysyjä. “Luterilaiset ovat siis Raamatussa ja me sen ulkopuolella.”^{191Emt. 14. kirja, 8. liiku.}ST 205.4

Joitakin Saksan ruhtinaista voitettiin uskonpuhdistuksen puolelle. Keisari itse selitti, että protestanttien uskonkappaleet olivat pelkkää totuutta. Tunnustus käännettiin useille kielille ja levitettiin yli koko Euroopan. Sen ajan jälkeen ovat miljoonat ottaneet sen vastaan uskonsa esityksenä.ST 205.5

Jumalan uskolliset palvelijat eivät tehneet työtä yksinään. Kun “hallitukset, vallat ja pahuuden henkiolennot taivaan avaruuksissa” olivat liittoutuneet heitä vastaan, ei Herra hyljännyt kansaansa. Jos heidän silmänsä olisivat auenneet, he olisivat nähneet yhtä selviä todistuksia Jumalan sotajoukon läsnäolosta ja avusta, kuin muinoin erään profeetan suotiin nähdä. Kun Elisan palvelija kiinnitti herransa huomion ympärillä oleviin vihollisjoukkoihin, jotka tekivät pakoon pääsyn mahdottomaksi, profeetta rukoili: “Herra, avaa hänen silmänsä, että hän näkisi.” 2 Kun. 6: 17. Ja katso: vuori oli täynnä tulisia hevosia ja tulisia vaunuja; taivaan sotajoukko oli asettunut suojelemaan Jumalan miestä. Samalla tavalla taivaan enkelit suojelivat myös uskonpuhdistustyön suorittajia.ST 206.1

Eräs niistä asioista, joita Luther horjumattomasti puolusti, oli se periaate, ettei tulisi pyytää maallisen vallan tukea uskonpuhdistukselle eikä puolustaa sitä asevoimalla. Hän iloitsi siitä, että valtakunnan ruhtinaat tunnustivat evankeliumia; mutta kun he aikoivat solmia puolustusliiton evankeliumin suojelemiseksi, hän selitti, että “Jumalan tulee saada yksinään puolustaa evankeliumin oppia... Mitä vähemmän ihmiset sekaantuvat tähän asiaan, sitä tehokkaampi on Jumalan väliintulo. Kaikki ehdotetut poliittiset varokeinot olivat hänen mielestään merkkinä arvottomasta pelosta ja synnillisestä epäluottamuksesta”.^{192Emt. 10. kirja, 14. luku.}ST 206.2

Kun mahtavat viholliset liittoutuivat kukistamaan puhdistettua oppia ja tuhansia miekkoja näytti olevan paljastumassa sitä vastaan, Luther kirjoitti: “Saatana raivoaa, jumalattomat piispat laativat yhdessä salaisia suunnitelmiaan, ja meitä uhataan sodalla. Kehota kansaa urhoollisesti taistelemaan Herran valtaistuimen edessä uskon ja rukouksen asein, niin että Jumalan Henki hillitsisi vihollisiamme ja pakottaisi ne rauhoittumaan. Suurin tarpeemme ja ensimmäinen työmme on rukous. Anna kansalle tiedoksi, että se on nyt alttiina miekalle ja saatanan raivolle, ja kansa rukoilkoon.”^193Ibid.ST 206.3

Kun Luther jälleen myöhemmin viittasi uskonpuhdistuksen puolelle asettuneiden ruhtinaiden suunnittelemaan liittoon, hän selitti, että ainoa ase, jota tässä taistelussa voitiin käyttää, oli “Hengen miekka”. Hän kirjoitti Saksin vaaliruhtinaalle: “Me emme voi omantuntomme tähden hyväksyä ehdotettua liittoa. Tahtoisimme kymmenen kertaa ennemmin kuolla kuin nähdä evankeliumimme aiheuttavan verenvuodatusta. Meidän tulee käyttäytyä teuraslampaiden tavoin. Kristuksen risti on kannettava. Älköön Teidän Ylhäisyytenne peljätkö. Me saamme rukouksillamme enemmän aikaan kuin vihollisemme kerskailuillaan. Älkää vain tahratko käsiänne veljienne verellä. Jos keisari vaatii meitä luovutettaviksi tuomioistuintensa käsiin, olemme valmiit menemään. Te ette voi puolustaa meidän uskoamme: jokaisen on uskottava omalla vastuullaan.”ST 206.4

Se voima, joka suuressa uskonpuhdistuksessa järkytti maailmaa, tuli salaisesta rukouspaikasta. Siellä Herran palvelijat pyhällä rauhallisuudella asettivat jalkansa hänen lupaustensa kalliolle. Augsburgin kamppailun aikana Luther “ei antanut yhdenkään päivän mennä pyhittämättä vähintään kolme tuntia rukoukseen, ja nämä tunnit hän valitsi niiden tuntien joukosta, jotka parhaiten soveltuivat tutkimiseen”. Hänen kuultiin yksinäisessä kammiossaan vuodattavan sielunsa Jumalan eteen sanoissa, jotka olivat “täynnä syvää kunnioitusta, pelkoa ja toivoa, niin kuin ihminen puhuu ystävälleen”. “Minä tiedän, että sinä olet meidän Isämme ja Jumalamme”, hän sanoi, “ja olet hajottava lastesi vainoojat, sillä sinä olet itse vaarassa meidän kanssamme. Koko tämä asia on sinun, ja vain sinun vaatimuksestasi me olemme siihen ryhtyneet. Siksi puolusta meitä, oi Isä!”^{194Emt. 14. kirja, 6. luku.}ST 207.1

Melanchthonille, jota pelko ja ahdistus painoivat, hän kirjoitti: “Armo ja rauha Kristuksessa — minä sanon: Kristuksessa, enkä sano: maailmassa. Amen. Minä vihaan ylitsevuotavalla vihalla niitä äärimmäisyyksiin meneviä huolia, jotka sinua kalvavat. Jos asia on väärä, niin luopukaamme siitä, jos se taas on oikea, niin miksi pitäisimme epäluotettavina hänen lupauksiaan, hänen, joka käskee meitä nukkumaan ilman pelkoa... Kristus ei petä oikeuden ja totuuden asiaa. Hän elää. Hän hallitsee. Mitä meidän silloin tarvitsee peljätä?”^195Ibid.ST 207.2

Jumala kuuli palvelijainsa huudot. Hän antoi ruhtinaille ja sananjulistajille armoa ja rohkeutta puolustaa totuutta tässä maailmassa hallitsevia pimeyden voimia vastaan. Herra sanoo: “Katso, minä lasken Siioniin valitun kiven, kalliin kulmakiven; ja joka häneen uskoo, ei ole häpeään joutuva.” 1 Piet. 2: 6. Uskonpuhdistajat olivat rakentaneet Kristukselle, ja tuonelan portit eivät voineet voittaa heitä.ST 207.3