Vaikeita taisteluja

Vaikka Luther oli aloittanut työnsä Jumalan Hengen vaikutuksesta, ei hän voinut viedä sitä eteenpäin ilman vaikeita taisteluja. Hänen vihollistensa herjaukset, heidän väärä esityksensä hänen tarkoituksistaan sekä heidän epäoikeudenmukaiset ja ilkeät huomautuksensa hänen luonteestaan ja vaikuttimistaan tulivat tulvivana virtana hänen päälleen, eivätkä ne olleet vaikuttamatta. Hän oli ollut varma siitä, että kansan johtajat sekä kirkossa että koulussa yhtyisivät ilolla hänen ponnistuk- siinsa uskonpuhdistuksen aikaansaamiseksi. Korkeassa asemassa olevien henkilöiden rohkaisevat sanat olivat herättäneet hänessä iloa ja toivoa. Hän oli jo toivossa nähnyt valoisamman päivän koittavan seurakunnalle. Mutta rohkaisu oli vaihtunut moittimiseen ja tuomitsemiseen. Useat sekä kirkon että valtion korkea-arvoiset miehet olivat vakuuttuneita hänen väitteidensä oikeudesta; mutta he huomasivat pian, että näiden totuuksien hyväksyminen aiheuttaisi suuria muutoksia. Kansan valistaminen ja epäkohtien poistaminen olisi todellisuudessa perustusten kaivamista roomalaisen kirkon arvovallan alta, sen aarre-aittoihin juoksevien tuhansien virtojen pysähdyttämistä ja siten myös paavillisten johtajien ylellisyyden ja loiston suurta supistumista. Lisäksi ihmisten opettaminen ajattelemaan ja toimimaan vastuunalaisina olentoina ja pelastusta etsiessään katsomaan ainoastaan Kristukseen, kukistaisi paavin istuimen ja mahdollisesti hävittäisi heidän oman arvovaltansa. Tästä syystä he hylkäsivät sen tiedon, jota Jumala heille tarjosi, ja asettuivat vastustamaan Kristusta ja totuutta, vastustamalla sitä miestä, jonka Jumala oli lähettänyt heitä valistamaan.ST 134.3

Luther vapisi, kun ajatteli itseään — yksi mies vastustamassa maailman mahtavimpia voimia. Toisinaan hän epäili, oliko Jumala todellakin johtanut hänet vastustamaan kirkon arvovaltaa. “Mikä minä olin”, hän kirjoittaa, “vastustamaan mahtavaa paavia, jonka edessä maan kuninkaat ja koko maailma vapisivat?... Ei kukaan voi tietää, mitä sydämeni kärsi näinä kahtena ensimmäisenä vuotena ja mihin masennustilaan, voinpa sanoa, epätoivoon, olin vaipunut”.^75Ibid.Mutta Jumala ei sallinut hänen kokonaan menettää rohkeuttaan. Kun ihmistukea ei ollut, hän katsoi yksinomaan Jumalaan ja oppi täydellisellä luottamuksella turvautumaan hänen kaikkivoipaan käsivarteensa.ST 135.1