Perinteiden valta

Valtiopäivien jäsenet esittivät tällöin kaksi vastakkaista mielipidettä. Paavin lähettiläät ja edustajat vaativat jälleen, että uskonpuhdistajan suojakirja oli syrjäytettävä. “Reinin”, he sanoivat, “tulee saada hänen tuhkansa niinkuin se sai Jan Husin tuhkan sata vuotta sitten”.^120Ibid.Mutta Saksan ruhtinaat, vaikka itse olivat katolilaisia ja tunnettuja Lutherin vihollisia, vastustivat sellaista julkisen lupauksen rikkomista, katsoen sen tahraksi kansakunnan kunnialle. He viittasivat niihin onnettomuuksiin, jotka olivat tapahtuneet Husin kuoleman jälkeen, ja selittivät, etteivät he rohjenneet aiheuttaa Saksalle ja nuorelle keisarilleen sellaisia pelottavia kärsimyksiä.ST 163.2

Kaarle itse sanoi paavin edustajien häpeällisen vaatimuksen johdosta: “Vaikka kunniallisuus ja luottamus karkoitettaisiin kaikkialta maan päältä, tulisi niillä kuitenkin olla turvapaikka ruhtinaiden sydämissä.”^121Ibid.Katkerimmat Lutherin paavillisista vihollisista kehottivat keisaria kohtelemaan uskonpuhdistajaa, niinkuin Sigismund oli kohdellut Husia — jättämään hänet kirkon valtaan — mutta muistaen, kuinka Hus oli yleisessä kokouksessa osoittanut kahleitaan ja muistuttanut hallitsijaa lupauksen rikkomisesta, keisari sanoi: “Minä en haluaisi joutua punastumaan häpeästä Sigismundin tavoin.”^{122Lenfant, History of the Council of Constance, I, s. 422.}ST 163.3

Kaarle oli kuitenkin tarkoituksellisesti hyljännyt Lutherin esittämät totuudet. “Minä olen lujasti päättänyt seurata isieni esimerkkiä”, hän kirjoitti. Hän oli päättänyt olla lähtemättä tapojen määräämältä tieltä totuuden ja vanhurskaudenkaan tielle. Hän tahtoi kannattaa paavikuntaa, niin julma ja turmeltunut kuin se olikin, koska hänen isänsä olivat niin tehneet. Siten hän määräsi kantansa, hyljäten kaiken valon, mitä hänen isänsä eivät olleet saaneet, ja kieltäytyen täyttämästä velvollisuuksia, joita he eivät olleet täyttäneet.ST 164.1

Meidän aikanamme on useita, jotka samalla tavalla pitävät kiinni isiensä tavoista ja perinteistä. Kun Herra lähettää heille lisävaloa, he kieltäytyvät ottamasta sitä vastaan, koska sitä ei ollut heidän isillään, joille sitä ei ollut annettu. Me emme ole samanlaisessa asemassa kuin isämme olivat, ja siksi eivät velvollisuutemme ja vastuummekaan ole samat kuin heidän. Jumala ei hyväksy meidän menettelyämme, jos määräämme velvollisuutemme isiemme antaman esimerkin mukaan, sen sijaan että itse tutkisimme totuuden sanaa. Meillä on suurempi vastuu kuin isillämme. Me olemme vastuussa isiemme vastaanottamasta valosta, jonka he jättivät perinnöksi meille, ja lisäksi siitä valosta, joka myöhemmin on loistanut meille Jumalan sanasta.ST 164.2