Kolkko juhla

Ranska oli juhlallisin ja julkisin menoin sitoutuva tuhoamaan protestanttisuuden täydellisesti. Papit vaativat, että Jumalaa häpäissyt messun tuomitseminen oli sovitettava verellä ja että kuninkaan oli kansansa menestyksen tähden julkisesti hyväksyttävä tuo kauhea teko.AO7 195.3

Tämän pelottavan juhlan ajankohdaksi oli määrätty tammikuun 21. päivä 1535. Kansassa oli kaikkialla herätetty taikauskoista pelkoa ja kiihkeää vihaa. Pariisiin tulvi kaikilta suunnilta joukoittain kansaa, joka täytti sen kadut. Päivä oli määrä aloittaa suurella ja vaikuttavalla juhlakulkueella. »Kulkutien varrella olevat talot olivat surupuvussa, ja määrätyllä etäisyydellä toisistaan oli alttareita.» Jokaisen oven edessä paloi tulisoihtu »pyhän sakramentin» kunniaksi. Ennen päivän nousua kulkue järjestäytyi kuninkaan palatsin luona. »Etunenässä kannettiin useitten seurakuntien ristejä ja lippuja; sitten tulivat kaupungin porvarit parijonossa tulisoihtuja kantaen.» Näitä seurasi neljä munkkijärjestöä, jokainen munkki järjestölleen ominaisessa puvussa. Sitten tuli suuri kokoelma kuuluisia pyhäinjäännöksiä. Näitä lähinnä ratsastivat upeana ja häikäisevänä rivistönä kirkon korkeat virkamiehet purppuraan ja helakanpunaan puettuina ja jalokivillä koristettuina.AO7 195.4

»Ehtoollisleipää kantoi Pariisin piispa komean kunniakatoksen alla, kun taas neljä hallitsijasuvun jäsentä kantoi katosta. Ehtoollisleivän perässä kulki kuningas. Frans I oli sinä päivänä ilman kruunua ja kuninkaallista pukua. Paljain päin, silmät maahan luotuina ja palava vahakynttilä kädessään» Ranskan kuningas »esiintyi katujana».216 Hän kumartui nöyrästi jokaisen alttarin ääreen, ei niiden paheiden tähden, jotka saastuttivat hänen sielunsa, eikä sen viattoman veren tähden, joka tahrasi hänen kätensä, vaan niiden alamaistensa kuolettavan synnin tähden, jotka olivat rohjenneet hylätä messun. Hänen jäljessään tulivat kuningatar ja valtion korkeimmat virkamiehet, nämäkin parijonossa jokaisella palava tulisoihtu kädessä.AO7 196.1

Päivän kirkollisten menojen yhtenä osana oli hallitsijan puhe, jonka hän piti piispan palatsin suuressa salissa valtakunnan korkeille virkamiehille. Surullisen näköisenä hän astui heidän eteensä ja valitti liikuttavan kaunopuheisin sanoin tapahtunutta »rikosta ja häväistystä» sekä kansakunnalle tullutta »surun ja häpeän päivää». Samalla hän kehotti jokaista uskollista alamaista olemaan apuna, kun ryhdyttäisiin hävittämään turmiollista kerettiläisyyttä, joka uhkasi syöstä Ranskan perikatoon. “‘Niin totta, herrat, kuin minä olen teidän kuninkaanne’, hän sanoi, ‘minä antaisin teidän hakata itseltäni pois sellaisen jäsenen, jonka tietäisin tämän inhottavan taudin turmele- maksi. —’ Ja edelleen: ‘Jos huomaisin jonkun lapsistani sen saastuttamaksi, en säästäisi häntä. Minä luopuisin hänestä ja uhraisin hänet Jumalalle.’ Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä; kaikki läsnäolleet itkivät ja huusivat yhteen ääneen. ‘Me tahdomme elää ja kuolla katolisen uskon puolesta!’»217AO7 196.2

Hirvittävään pimeyteen oli joutunut kansakunta, joka oli hylännyt totuuden valon. Jumalan pelastava armo oli ilmestynyt. Sen jumalallinen kauneus oli vetänyt tuhansittain ihmisiä puoleensa, ja sen kirkkaus oli valaissut kaupungit ja kylät. Mutta Ranska oli kääntynyt siitä pois nähtyään sen voiman ja pyhyyden ja valinnut valon sijasta pimeyden. Se oli kieltäytynyt vastaanottamasta sille tarjottua taivaallista lahjaa. Se oli sanonut pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, kunnes se oli joutunut tahallisen itsepetoksen uhriksi. Vaikka ranskalaiset nyt saattoivat luulla tekevänsä Jumalalle palveluksen vainoamalla hänen kansaansa, tämä luulo ei kuitenkaan poistanut heidän syyllisyyttään. He olivat tahallaan hylänneet sen valon, joka olisi pelastanut heidät petoksesta ja syyllisyydestä murhaan.AO7 197.1

Juhlallinen vala, joka velvoitti perin juurin hävittämään kerettiläisyyden, vannottiin siinä suuressa tuomiokirkossa, jossa elävän Jumalan hylännyt kansa lähes kolmesataa vuotta myöhemmin asetti »järjen jumalattaren» valtaistuimelle. Järjestettiin taas juhlakulkue, ja Ranskan edustajat aloittivat sen työn, jonka he olivat sitoutuneet suorittamaan. »Lyhyiden välimatkojen päähän oli pystytetty rovioita määrättyjen protestanttisten kristittyjen elävältä polttamista varten ja oli järjestetty niin, että roviot sytytettiin kuninkaan lähestyessä, ja kulkue pysähtyi katsomaan teloitusta.»218 Näiden Kristuksen todistajain kärsimien kidutusten yksityiskohdat ovat liian pöyristyttäviä kerrottaviksi, mutta ainoakaan uhri ei epäröinyt. Kun erästä heistä vaadittiin peruuttamaan sanansa, hän vastasi: »Minä uskon ainoastaan siihen, mitä profeetat ja apostolit muinoin saarnasivat ja minkä kaikki pyhät ovat uskoneet. Minun uskoni luottaa Jumalaan, joka pystyy vastustamaan kaikkia helvetin voimia.»219AO7 197.2

Juhlakulkue pysähtyi vähän väliä kidutuspaikoille. Saavuttuaan kuninkaan palatsin luona olevaan lähtökohtaansa joukko hajaantui. Kuningas ja prelaatit poistuivat täysin tyytyväisinä päivän tapahtumiin toivoen, että nyt aloitettu työ jatkuisi kerettiläisyyden täydelliseen häviöön asti.AO7 197.3