Evankeliset ruhtinaat torjuvat päätöksen

Kun evankelinen puolue kokoontui neuvottelemaan, läsnäolijat katsoivat toisiinsa sanattomina ja tyrmistyneinä. Toinen toisensa jälkeen kysyi: »Mitä on tehtävä?» Kysymyksessä olivat maailmalle tärkeät asiat. »Onko uskonpuhdistuksen johtajien alistuttava ja tyydyttävä päätökseen? Kuinka helposti uskonpuhdistajat olisivat tässä ratkaisevassa, todella pelottavassa tilanteessa voineet omaksua väärän tien! Kuinka monta pätevältä näyttävää alistumisen syytä he olisivatkaan voineet löytää! Taattiinhan luterilaisille ruhtinaille vapaa uskonnon harjoittaminen. Samanlaista suosiota osoitettiin kaikille heidän alamaisilleen, jotka olivat ottaneet vastaan puhdistetun opin ennen valtiopäivien tekemää päätöstä. Eikö heidän pitäisi tyytyä tähän? Kuinka monta vaaraa vältettäisiinkään alistumisen kautta! Mihinkä aavistamattomiin vaikeuksiin ja taisteluihin vastustus voisikaan heidät syöstä! Kuka tietää, mitä tilaisuuksia tulevaisuus toisi mukanaan? Valitkaamme rauha; tarttukaamme kiinni siihen öljypuun oksaan, jota Rooma meille ojentaa, ja parantakaamme Saksan haavat. Tällaisilla perusteluilla uskonpuhdistajat olisivat voineet puolustaa sen tien valitsemista, joka olisi lyhyessä ajassa vienyt heidän asiansa häviöön.AO7 171.2

»Onneksi he ottivat huomioon sen periaatteen, jolle tämä järjestely perustui, ja toimivat uskossa. Mikä se periaate oli? Se oli Rooman oikeus pakottaa omaatuntoa ja kieltää vapaa tutkimus. Mutta eivätkö he itse ja heidän protestanttiset alamaisensa saisi nauttia uskonnonvapautta? Kyllä, erikseen myönnettynä suosionosoituksena, mutta ei oikeutena. Sopimuksen ulkopuolella vallitsi arvovallan periaate; omatunto syrjäytettiin. Rooma oli erehtymätön tuomari, jota täytyi totella. Tuon järjestelyn hyväksyminen olisi todellisuudessa myöntymistä siihen, että uskonnonvapaus oli rajoitettava uskonpuhdistuksen läpitunkemaan Saksiin. Koko muussa kristikunnassa vapaa tutkiminen ja puhdistetun uskon tunnustaminen olisivat rikoksia, joista rangaistaisiin vankeudella ja polttoroviolla. Voisivatko he myöntyä rajoittamaan uskonnonvapauden määrättyyn paikkaan? Sallisivatko he julistaa, että uskonpuhdistus oli saanut viimeisen käännynnäisensä ja vallannut viimeisen alueensa ja että missä tahansa Rooma tällä hetkellä hallitsi, siellä sen valta pysyisi ikuisesti? Voisivatko uskonpuhdistajat väittää olevansa syyttömiä niiden satojen ja tuhansien vereen, joiden tämän järjestelyn johdosta täytyisi antaa henkensä paavia kannattavissa maissa? Tämä oli evankeliumin asian ja kristikunnan vapauden kavaltamista ratkaisevana hetkenä.»175 Mieluummin he »uhraisivat kaiken, myös valtionsa, kruununsa ja henkensä».176AO7 171.3

»Hylätkäämme tämä päätös», sanoivat ruhtinaat, »omantunnon asioissa ei enemmistöllä ole valtaa.» Edustajat selittivät: »Meidän on kiittäminen vuonna 1526 tehtyä päätöstä siitä rauhasta, joka valtakunnassa nyt vallitsee; sen kumoaminen johtaisi erimielisyyksiin ja levottomuuksiin kaikkialla Saksassa. Valtiopäivillä ei ole oikeutta tehdä enempää kuin säilyttää uskonnonvapaus kirkolliskokoukseen asti.»177 Valtion velvollisuutena on suojella omantunnonvapautta, ja tähän rajoittuu sen valta uskonnon asioissa. Jokainen maallinen hallitus, joka yrittää määrätä tai pakottaa noudattamaan uskonnon piiriin kuuluvia sääntöjä, hylkää tärkeän periaatteen, jonka puolesta evankeliset kristityt ovat niin jalosti taistelleet.AO7 172.1

Paavin kannattajat päättivät nujertaa sen, mitä he kutsuivat »röyhkeäksi uppiniskaisuudeksi». He aloittivat yrittämällä saada aikaan hajaannusta uskonpuhdistajien kannattajien keskuudessa ja pelottelemalla kaikkia, jotka eivät olleet avoimesti julistaneet olevansa sen puoltajia. Viimein vapaiden kaupunkien edustajat kutsuttiin valtiopäivien eteen ja heitä pyydettiin ilmoittamaan, hyväksyivätkö he ehdotuksessa mainitut ehdot. He pyysivät lykkäystä mutta turhaan. Kun heidät asetettiin koetteelle, lähes puolet heistä asettui uskonpuhdistajain puolelle. Ne, jotka täten kieltäytyivät uhraamasta omantunnonvapautta ja henkilökohtaisen ratkaisun oikeutta, ymmärsivät hyvin, että he tulevaisuudessa joutuisivat kantansa tähden arvostelun, tuomion ja vainon kohteiksi. Eräs valtuutetuista sanoi: »Meidän täytyy joko kieltää Jumalan sana tai tulla poltetuiksi.»178AO7 172.2