Luku 52—Keskiyön huuto

“Yljän viipyessä tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat. Mutta yösydännä kuului huuto: ‘Katso, ylkä tulee! Menkää häntä vastaan.’ Silloin kaikki nämä neitsyet nousivat ja laittoivat lamppunsa kuntoon.” Matt. 25: 5—7.KuKi 291.1

Kesällä 1844 adventistit huomasivat erehdyksensä profeetallisten aikakausien laskennassa, ja he suorittivat asiassa korjauksen. Danielin 8: 14 ilmoittamien 2.300 päivän, joiden kaikki uskoivat ulottuvan Kristuksen toiseen tulemukseen, oli luultu päättyvän keväällä 1844. Mutta nyt huomattiin tämän ajanjakson ulottuvan saman vuoden syksyyn, ja adventistien mielet kiintyivät tähän ajankohtaan Herran ilmestymisen ajankohtana. Tätä aikaa koskevan sanoman julistaminen oli uusi askel tämän häävertauksen täyttymyksessä, minkä soveltaminen adventistien kokemukseen oli jo selvästi oivallettu.KuKi 291.2

Samoin kuin vertauksessa keskiyöllä kaikunut huuto ilmoitti yljän saapuvaksi, samoin vertauksen täyttymyksessä, vuoden 1844 kevään, jolloin ensiksi arveltiin 2.300 päivän päättyvän, ja saman vuoden syksyn keskivälin vaiheilla, jona syksynä myöhemmin huomattiin näiden päivien todella päättyvän, kohotettiin samanlainen huuto aivan Raamatun sanoja käyttäen: “Katso, ylkä tulee! Menkää häntä vastaan.”KuKi 291.3

Vuoksiaallon tavoin liike levisi yli maan. Kaupungista toiseen, kylästä kylään ja syrjäisiin maaseutupaikkoihin se ulottui, kunnes se oli herättänyt Jumalan odottavan kansan täydellisesti. Tämän julistuksen edessä hävisi kiihkoilu niinkuin aamuhuurre nousevan auringon tieltä. Uskovaiset huomasivat jälleen asemansa, ja toivo ja rohkeus elävöitti heidän sydämensä.KuKi 291.4

Työ oli vapaata niistä äärimmäisyyksistä, joita aina ilme- nee, milloin Jumalan Sanan ja Hengen valvova vaikutus ei saa hillitä inhimillistä kiihtymystä. Se oli luonteeltaan niiden nöyrtymisja Herran luo palaamisaikojen kaltaista, jotka muinaisessa Israelissa seurasivat Hänen palvelijoittensa nuhdesanomia. Siinä ilmenivät samat piirteet, jotka kaikkina aikoina ovat Jumalan työlle ominaisia. Hurmaantunutta iloa oli vähän, mutta sitä enemmän oli syvää sydämen tutkimista, synnin tunnustamista ja maailman hylkäämistä. Tuskaisten mielten taakkana oli valmistautuminen kohtaamaan Herraa. Oli hellittämätöntä rukousta ja ehdotonta Jumalalle pyhittäytymistä.KuKi 291.5

Keskiyön huutoa ei julistettu niin paljon todisteluin, vaikka Raamatun todistus olikin selvä ja täydellinen, vaan siihen liittyi sielua pakottava voima. Ei ollut epäilyä eikä kyselemistä. Kun Kristus kulki riemusaatossa Jerusalemiin, niin maan kaikista osista juhlimaan kokoontuneet ihmiset tulivat joukolla öljymäelle, ja Jeesusta saattavaan kansanjoukkoon yhtyen heidätkin valtasi sen hetken innoitus, ja he yhtyivät kaiuttamaan huutoa: “Siunattu olkoon Hän, joka tulee Herran nimeen.” Matt. 21: 9. Samalla tavoin epäuskoiset, joita tuli joukolla adventistien kokouksiin — jotkut uteliaisuudesta, toiset vain pilkatakseen — tunsivat vakuuttavan voiman liittyvän tuohon sanomaan: “Katso, ylkä tulee!”KuKi 292.1

Siihen aikaan oli uskoa, mikä toi vastauksia rukoukseen — uskoa, joka kantautui palkanmaksuun asti. Armon Henki laskeutui hartaiden etsivien sielujen ylle niinkuin sadekuuro janoiseen maahan. Ne, jotka odottivat pian seisovansa kasvokkain Lunastajansa kanssa, tunsivat sanomatonta, juhlallista iloa. Pyhän Hengen pehmentävä, alistava voima sulatti sydämen, ja Jumalan kirkkaus tulvi aalto aal-lolta uskollisten uskovaisten ylle.KuKi 292.2

Varovasti ja vakavasti sanoman vastaanottaneet lähestyivät sitä aikaa, jolloin he toivoivat kohtaavansa Herransa. Joka aamu he pitivät ensimmäisenä velvollisuutenaan varmistautua siitä, että olivat Jumalalle otollisia. He olivat sydämeltään läheisessä yhteydessä keskenään, ja he rukoilivat paljon toistensa kanssa ja puolesta. Usein he kokoontuivat yksinäisiin paikkoihin seurustelemaan Jumalan kanssa, ja kedoilta ja lehdoista kohosi taivaaseen esirukouksen ääni. Varmuus Vapahtajan hyväksymisestä oli heille paljon välttämättömämpi kuin heidän jokapäiväinen ruokansa, ja jos pilvi synkensi heidän mielensä, he eivät levänneet, ennen kuin se oli pyyhitty pois. Tuntiessaan anteeksiantavan armon todistuksen itsessään he ikävöivät katsella Häntä, jota heidän sielunsa rakasti.KuKi 292.3