Juudaksen onneton loppu

Juudas näki Kristuksen vangitsijoiden, jotka toimivat hänen neuvonsa mukaan, lujasti sitovan hänet. Hämmästyksekseen hän näki Vapahtajan sallivan viedä itsensä pois. Huolestuneena hän seurasi häntä oikeussaliin juutalaisten johtomiesten eteen. Joka hetki hän odotti hänen hämmästyttävän vihollisiaan esiintymällä heidän edessään Jumalan Poikana ja tekemällä heidän juonensa ja valtansa tyhjäksi. Mutta kun tunti toisensa jälkeen kului ja Jeesus alistui häneen kohdistettuun pahoinpitelyyn, tuli petturin mieleen kauhea pelko, että hän oli myynyt Mestarinsa kuolemaan.AO5 271.1

Kun oikeudenkäynti läheni loppuaan, Juudas ei enää kauempaa voinut kestää syyttävän omantuntonsa kidutusta. Äkkiä kaikui käheä ääni läpi salin saaden kaikkien sydämen värisemään kauhusta: Hän on viaton, säästä hänet, oi Kaifas!AO5 271.2

Juudaksen kookkaan olemuksen nähtiin nyt tunkeutuvan pelästyneen kansanjoukon läpi. Hä nen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet, ja hänen otsallaan helmeili suuria hikipisaroita. Hän syöksyi oikeusistuimen luo ja viskasi ylimmäisen papin eteen ne hopearahat, jotka hän oli saanut Herransa pettämisestä. Tarttuen innokkaasti Kaifaan viittaan hän pyysi häntä vapauttamaan Jeesuksen selittäen, ettei hän ollut tehnyt mitään, mikä ansaitsisi kuoleman. Kaifas työnsi hänet vihaisena pois, mutta oli hämillään eikä tiennyt mitä sanoa. Pappien kavaluus oli paljastunut. Oli selvää, että he olivat lahjoneet opetuslapsen pettämään Mestarinsa.AO5 271.3

»Minä tein synnin», Juudas huusi jälleen, »kun kavalsin viattoman veren.» Mutta ylimmäinen pappi, joka jälleen oli saavuttanut itsehillintänsä, vastasi ivallisesti: »Mitä se meihin koskee? Katso itse eteesi» (Matt. 27: 4). Papit olivat halunneet käyttää Juudasta välikappaleenaan, mutta he halveksivat hänen halpamaisuuttaan. Kun hän syyllisyytensä tunnustaen kääntyi heidän puoleensa, he ajoivat hänet pois.AO5 272.1

Juudas heittäytyi nyt Jeesuksen jalkoihin, tunnusti hänet Jumalan Pojaksi ja pyysi häntä vapauttamaan itsensä. Vapahtaja ei nuhdellut pettäjäänsä. Hän tiesi, ettei Juudas katunut, vaan hänen syyllinen mielensä pakotti esiin tämän tunnustuksen kadotuksen ja tuomion pelosta. Hän ei tuntenut mitään syvää, sydäntä raastavaa tuskaa siitä, että oli pettänyt viattoman Jumalan Pojan ja kieltänyt Israelin Pyhän. Kuitenkaan Jeesus ei lausunut ainoatakaan tuomitsevaa sanaa. Hän katsoi säälien Juudakseen ja sanoi: »Tätä hetkeä varten olen tullut maailmaan.»AO5 272.2

Hämmästyksen kodahdus kävi läpi väkijoukon. Kummastuneina he katselivat Kristuksen kärsivällisyyttä pettäjäänsä kohtaan. Heidät valtasi jälleen vakaumus, että tämä mies ei ollut tavallinen kuolevainen. Mutta jos hän oli Jumalan Poika, he kysyivät, miksi hän ei vapauttanut itseään siteistään ja osoittanut olevansa syyttäjiään voimakkaampi?AO5 272.3

Juudas näki, että hänen pyyntönsä olivat turhat, ja hän syöksyi ulos salista huutaen: Liian myöhäistä! Liian myöhäistä! Hän tunsi, ettei hän kuolemakseenkaan voinut nähdä Jeesusta ristiinnaulittuna, ja epätoivoissaan hän meni ja hirttäytyi.AO5 272.4

Myöhemmin samana päivänä, kun jumalaton joukko vei Jeesusta ristiinnaulitsemispaikalle kulkien Pilatuksen palatsista Golgataa kohden, huudot ja pilkkapuheet lakkasivat äkkiä kuulumasta. Sivuuttaessaan erään syrjäisen paikan he näkivät kuivettuneen puun juurella Juudaksen ruumiin. Se oli mitä kaamein näky. Hänen painostaan oli nuora, jolla hän oli hirttäytynyt puuhun, katkennut. Pudotessaan hänen ruumiinsa oli pahasti ruhjoutunut, ja koirat olivat nyt raatelemassa sitä. Hänen jäännöksensä peitettiin nopeasti pois näkyvistä, mutta kansanjoukosta ei enää kuulunut yhtä paljon pilkkapuheita, ja monien kalpeat kasvot ilmaisivat, mitä he ajattelivat. Kosto näytti nyt jo kohtaavan niitä, jotka olivat syypäät Jeesuksen vereen.AO5 272.5