Daavid pakotiellä

Kuninkaan poika palasi Gibeaan, ja Daavid kiiruhti Benjaminin heimolle kuuluvaan Noobin kaupunkiin, jonne matkaa oli vain muuta- ma kilometri. Pyhäkkö oli siirretty sinne Siilosta, ja ylipappi Ahimelek suoritti siellä palvelustaan. Daavid ei osannut hakea itselleen pakopaikkaa muualta kuin Jumalan palvelijan luota. Pappi katseli häntä hämmästyneenä, koska hän saapui paikalle kovassa kiireessä ja näköjään yksin ja kasvoiltaankin kovin huolestuneen ja surullisen näköisenä. Hän kyseli tulijan asiaa. Nuori mies sai alituiseen pelätä ilmituloa ja turvautui äärimmäisessä hädässään valheeseen. Hän kertoi papille, että kuningas oli lähettänyt hänet salaiselle ja hyvin kiireiselle asialle. Näin hän ilmaisi heikon uskonsa Jumalaan, ja hänen syntinsä aiheutti ylipapin kuoleman. Jos Ahimelek olisi saanut kuulla, miten asiat todella olivat, hän olisi osannut väistää kuoleman. Jumala vaatii, että totuudellisuus on tunnusomaista hänen kansalleen suurimmankin vaaran hetkellä. Daavid pyysi papilta viittä leipää. Jumalan miehen hallussa ei ollut muuta kuin Herralle pyhitettyä leipää, mutta Daavidin onnistui hälventää hänen epäröintinsä ja saada leipää nälkänsä tyydykkeeksi.AO2 237.4

Mutta nyt ilmaantui uusi vaara. Jumalanpalveluksen paikassa sattui olemaan lupauksiaan täyttämässä Saulin paimenten päämies Dooeg, joka oli kääntynyt heprealaisten uskoon. Nähdessään tämän miehen Daavid päätti lähteä etsimään jotakin muuta turvapaikkaa ja hankkia itselleen aseen, jolla voisi puolustaa itseään tarpeen tullen. Hän pyysi Ahimelekiltä miekkaa ja sai kuulla, ettei tällä ollut muuta kuin Goljatin miekka, jota oli säilytetty muistona pyhäkössä. Silloin Daavid sanoi: »Ei ole toista sen vertaista; anna se minulle.» Hän tunsi rohkaistuvansa tarttuessaan miekkaan, jota hän oli käyttänyt kaataessaan filistealaisten sotaurhon.AO2 238.1

Daavid pakeni Gatin kuninkaan Aakiin luo, koska hänestä oli tur vallisempaa oleilla kansansa vihollisten parissa kuin Saulin valtaalueella. Mutta Aakiille kerrottiin, että Daavid oli se mies, joka vuosia aikaisemmin oli lyönyt filistealaisten parhaan soturin kaksintaistelussa. Ja nyt hän, joka oli etsinyt turvaa Israelin vihollisilta, huomasi joutuneensa suureen vaaraan. Mutta tekeytymällä mie-lipuoleksi hänen onnistui pettää vihollisensa ja päästä pakoon.AO2 238.2

Daavidin ensimmäinen virhe oli se, ettei hän luottanut Jumalaan Noobissa, ja toinen oli hänen vilpillisyytensä Aakiin luona. Daavidissa oli ilmennyt jaloja luonteen-piirteitä, ja hänen siveellinen kunnollisuutensa oli saattanut hänet kansan suosioon. Mutta joutuessaan koetuksiin hän menetti hetkeksi uskonsa ja osoitti inhimillisen heikkoutensa. Hän piti jokaista miestä vakoojana ja petturina. Vaikeassa tilanteessa Daavid oli kiinnittänyt uskon katseensa lujasti Jumalaan ja voittanut filistealaisen jättiläisen. Hän uskoi Jumalaan ja toimi hänen nimessään. Mutta jouduttuaan takaaajetuksi ja vainotuksi hän suuressa ahdingossa miltei menetti tai-vaallisen Isänsä näkyvistään.AO2 238.3

Kuitenkin Daavid sai tästä kokemuksesta hyvän opetuksen. Se auttoi häntä huomaamaan, miten heikko hän oli ja miten välttämätöntä hänen oli aina nojautua Ju- malaan. Oi miten kallisarvoista onkaan Jumalan Hengen suloinen vaikutus, joka tulee masentuneiden tai epätoivoon joutuneiden osaksi rohkaisten arkoja, vahvistaen heikkoja ja auttaen Herran koeteltuja palvelijoita rohkaistumaan! Oi minkälainen Jumala meillä onkaan, kun hän niin hellästi kohtelee erehtyviä ja vastoinkäymisten tullen jaksaa olla niin kärsivällinen ja jonkin suuren surun valtaan joutuessamme niin lempeän rakastava!AO2 238.4

Aina kun Jumalan lapset epäonnistuvat, syynä on heidän uskon puutteensa. Silloin kun varjot peittävät sielun ja tarvitsemme valoa ja opastusta, meidän on katsottava ylöspäin; pimeyden tuolla puolen on valoisaa. Daavidin ei olisi pitänyt hetkeksikään lakata luottamasta Jumalaan. Hänellä oli kyllin syytä luottaa häneen: hän oli Herran voideltu, ja vaarojen keskellä Jumalan enkelit olivat suojelleet häntä. Häntä oli rohkaistu tekemään sankaritekoja. Jos hän olisi lakannut ajattelemasta sitä täpärää tilannetta mihin oli joutunut ja olisi ajatellut Jumalan voimaa ja valtasuuruutta, hän olisi pysynyt tyynenä kuoleman varjojen keskellä ja olisi luottavasti voinut toistaa Herran lupauksen: »Vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju» (Jes. 54:10).AO2 239.1