Sauluksen sokeus ja sielunkamppailu

Kun kirkkaus oli kadonnut ja Saulus nousi maasta, hän totesi me-nettäneensä täydellisesti näkönsä. Kristuksen kirkkaus oli ollut liian suuri hänen kuolevaisille silmilleen, ja kun se oli poissa, hänen katseensa verhosi yön pimeys. Hän uskoi tämän sokeuden olevan Jumalan rangaistus siitä, että hän oli niin julmalla tavalla vainonnut Jeesuksen seuraajia. Kauhistavassa pimeydessä hän hapuili ympärilleen, ja peloissaan ja hämmästyneinä hänen matkatoverinsa »taluttivat häntä kädestä ja veivät hänet Damaskoon».AO6 83.5

Tuon kohtalokkaan päivän aamuna Saulus oli Damaskosta lähestyessään tuntenut tyytyväisyyttä sen luottamuksen johdosta, jota ylipapit olivat osoittaneet hänelle. Hänelle oli uskottu raskaita velvollisuuksia. Hän oli saanut tehtäväkseen ajaa juutalaisuuden asiaa estämällä mikäli mahdollista uuden uskon leviämisen Damaskoksessa. Hän oli päättänyt onnistua tehtävässään ja odotti innokkaasti tapahtumia, joiden hän uskoi olevan edessäpäin.AO6 83.6

Mutta kuinka toisenlainen olikaan hänen tulonsa tuohon kaupunkiin verrattuna hänen kuvitelmiinsa! Näkönsä menettäneenä, avuttomana, katumuksen piinaamana, tietämättä, mitä rangaistuksia hänellä saattaisi vielä olla kärsittävänään, hän saapui Juudäs-nimisen opetuslapsen taloon, missä hänellä olisi yksinäisyydessä runsaasti aikaa mietiskellä ja rukoilla.AO6 84.1

Kolme päivää Saulus oli »näkemätönnä, ei syönyt eikä juonut”. Nämä sieluntuskan päivät olivat hänelle kuin vuosia. Yhä uudelleen hän muisteli ahdistuksen vallassa osuutta, joka hänellä oli Stefanuksen marttyyrikuolemaan. Kauhuissaan hän ajatteli syyllisyyttään siihen, että oli antanut pappien ja hallitusmiesten pahansuopaisuuden ja ennakkoluuloisuuden hallita itseään silloinkin, kun taivaan kirkkaus oli kirkastanut Stefanuksen kasvot. Murheellisin ja murtunein mielin hän muisteli niitä lukuisia kertoja, jolloin hän oli ummistanut silmänsä ja korvansa selvimmiltäkin todisteilta ja oli armottomana jatkanut niiden vainoamista, jotka uskoivat Jeesus Nasaretilaiseen.AO6 84.2

Nämä syvällisen itsetutkiskelun ja nöyrtymyksen päivät kuluivat yksinäisyydessä. Uskovaiset, joille oli etukäteen ilmoitettu, missä tarkoituksessa Saulus tulisi Damaskokseen, pelkäsivät hänen vain teeskentelevän, niin että saisi helpommin kavalletuksi heidät. Siksi he pysyttelivät loitolla Sauluksesta eivätkä ryhtyneet osoittamaan hänelle myötätuntoaan. Hän ei halunnut kääntyä ei-kristittyjen juutalaisten puoleen, joiden kanssa hän oli aikonut vainota uskovia, sillä hän tiesi, etteivät he edes kuuntelisi hänen kertomustaan. Näin hän näytti jääneen vaille kaikkea inhimillistä myötätuntoa. Hän saattoi toivoa apua vain laupiaalta Jumalalta, ja hänen puoleensa hän kääntyi murtunein sydämin.AO6 84.3