Sadanpäämiehen usko palkitaan

Jeesus lähti heti tuon virkamiehen kotiin, mutta koska kansa tunkeili hänen ympärillään, hän pääsi vain hitaasti eteenpäin. Tieto hänen tulostaan kulki hänen edellään, ja sadanpäämies, jolta kokonaan puuttui itseluottamus, lähetti hänelle sanan: »Herra, älä vaivaa itseäsi, sillä en minä ole sen arvoinen, että tulisit minun kattoni alle. »Mutta Vapahtaja jatkoi vain matkaansa, ja sadanpäämies, joka viimein itse rohkeni lähestyä häntä, täydensi sanomaansa seuraavasti: »Sentähden en katsonutkaan itseäni arvolliseksi tulemaan sinun luoksesi; vaan sano sana, niin minun palvelijani paranee. Sillä minä itsekin olen toisen vallan alaiseksi asetettu, ja minulla on sotamiehiä käskettävinäni, ja minä sanon tälle: ‘Mene’, ja hän menee, ja toiselle: ‘Tule’, ja hän tulee, ja palvelijalleni: ‘Tee tämä’, ja hän tekee. »Kuten minä edustan Rooman valtaa ja minun sotilaani tunnustavat minun valtani korkeimmaksi, samoin sinä edustat äärettömän Jumalan voimaa, ja kaikki luodut tottelevat sinun sanaasi. Sinä voit käskeä tautia lähtemään, ja se tottelee sinua. Sinä voit kutsua taivaalliset sanansaattajasi, ja he tuovat parantavaa voimaa. Sano vain sana, niin palvelijani paranee.AO4 270.1

»Tämän kuultuaan Jeesus ih- metteli häntä, kääntyi ja sanoi kansalle, joka häntä seurasi: ‘Minä sanon teille: en ole Israelissakaan löytänyt näin suurta uskoa.’ Ja sadanpäämiehelle hän sanoi: ‘Niinkuin sinä uskot, niin sinulle tapahtukoon.’ Ja palvelija parani sillä hetkellä.»AO4 270.2

Juutalaisten vanhimmat, jotka suosittelivat sadanpäämiestä Jeesukselle, olivat osoittaneet, kuinka kaukana he olivat evankeliumin hengestä. He eivät käsittäneet, että ainoa suuri tarpeemme on saada Jumalan armo. Itsevanhurskaudessaan he suosittelivat sadanpäämiestä sen suosion tähden, jota hän oli osoittanut »meidän kansaamme » kohtaan. Mutta sadanpäämies sanoi itsestään: »Minä en ole sen arvoinen. »Kristuksen armo oli koskettanut hänen sydäntään. Hän näki oman arvottomuutensa, mutta hän ei pelännyt pyytää apua. Hän ei luottanut omaan hyvyyteensä, hänen suuri hätänsä puhui hänen puolestaan. Hän näki uskon silmin Kristuksen todellisen luonteen. Hän ei uskonut hänen olevan vain ihmeitten tekijä, vaan ihmiskunnan ystävä ja Vapahtaja.AO4 271.1

Näin jokainen syntinen voi tulla Vapahtajan luo. »Hän pelasti meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan » (Tiit. 3: 5). Kun saatana sanoo sinulle, että olet syntinen etkä voi toivoa saavasi siunausta Jumalalta, niin kerro hänelle, että Kristus tuli maailmaan syntisiä pelastamaan. Meillä ei ole mitään suositusta annettavana Jumalalle, mutta me voimme nyt ja aina vedota täysin avuttomaan tilaamme, joka tekee hänen lunastavan voimansa välttämättömäksi. Luopuen kaikesta itseluottamuksestamme voimme katsoa Golgatan ristiin ja sanoa:AO4 271.2

»En mitään tuonut mukanain,
vain rististäsi turvaa hain.»

Juutalaisille oli lapsuudesta asti opetettu, millaista Vapahtajan työ tulisi olemaan. Heille olivat kuuluneet patriarkkojen ja profeettain innoitetut lausunnot ja uhripalveluksen vertauskuvalliset opetukset. Mutta he olivat hylänneet valon, eivätkä he nähneet Jeesuksessa nyt mitään, mitä olivat toivoneet. Mutta pakanuudessa syntynyt, keisarillisen Rooman epäjumalanpalvelukseen kasvatettu ja sotilaskoulutuksen saanut sadanpäämies, jonka hänen kasvatuksensa ja ympäristönsä näyttivät kokonaan erottaneen hengellisestä elämästä, käsitti totuuden, jolle Aabrahamin lapset olivat sokeita. Näin siitä huolimatta, että juutalaisten uskonkiihko ja sadanpäämiehen omien kansalaisten ylenkatse Israelin kansaa kohtaan vielä syvensivät kuilua näiden välillä. Hän ei odottanut nähdäkseen, ottaisivatko juutalaiset itse vastaan hänet, joka väitti olevansa heidän Messiaansa. Kun »totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen » (Joh. 1: 9), oli loistanut hänelle, hän oli, vaikkakin kaukaa, nähnyt Jumalan Pojan kirkkauden.AO4 271.3

Jeesukselle tämä oli esimakua siitä työstä, jota evankeliumi tulisi suorittamaan pakanain keskuudessa. Iloiten hän odotti sielujen kokoontumista kaikista kansoista hänen valtakuntaansa. Syvästi surullisena hän kuvasi juutalaisille, mikä olisi seuraus hänen armonsa hylkäämisestä: »Ja minä sanon teille: monet tulevat idästä ja lännestä ja aterioitsevat Aabrahamin ja Iisakin ja Jaakobin kanssa taivasten valtakunnassa; mutta valtakunnan lapset heitetään ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys. »Voi, miten monet vieläkin valmistuvat kohtamaan saman kohtalokkaan pettymyksen. Samalla kun pakanuuden pimeydessä elävät sielut vastaanottavat hänen armonsa, monet kristityissä maissa näkevät valon vain hylätäkseen sen.AO4 271.4