Jeesuksen seuraajan risti

Jeesus selitti nyt opetuslapsilleen, että hänen itsensä kieltävä elämänsä oli esimerkki siitä, millaista heidänkin elämänsä tulisi olla. Kutsuen ympärilleen opetuslastensa kanssa kansan, joka oli viipynyt lähistöllä, hän lausui: »Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. »Risti muistutti Rooman vallasta. Se oli julmin ja alhaisin surman väline. Suurimpia rikollisia vaadittiin kantamaan ristinsä telo ituspaikalle, ja usein, kun se aiottiin laskea heidän olalleen, he vastustivat epätoivoisen raivokkaasti, kunnes heidät voitettiin ja tuo kidutusväline sidottiin heihin kiinni. Mutta Jeesus kehotti opetuslapsiaan ottamaan ristinsä ja kantamaan sitä hänen jäljessään. Vaikka opetuslapset vain hämärästi käsittivät hänen sanansa, ne viittasivat siihen, että heidän oli alistuttava katkerimpaan nöyryytykseen - nöyrtymään aina kuolemaan saakka Kristuksen tähden. Täydellisempää itsensä antamista eivät Kristuksen sanat olisi voineet kuvata. Mutta hän oli alistunut tähän kaikkeen heidän tähtensä. Jeesus ei pitänyt taivasta toivottuna paikkana meidän ollessamme kadotettuja. Hän vaihtoi taivaan salit häväistyksen ja herjausten täyttämään elämään ja häpeälliseen kuolemaan. Hän, joka omisti taivaan verrattomat aarteet, tuli köyhäksi, jotta me hänen köyhyydestään rikastuisimme. Meidän on seurattava hänen kulkemaansa polkua.AO4 360.2

Rakkaus sieluihin, joiden puolesta Kristus kuoli, merkitsee oman minän ristiinnaulitsemista. Jokaisen Jumalan lapsen tulisi tästälähin pitää itseään renkaana ketjussa, joka on taivaasta laskettu pelastamaan maailmaa. Hänen tulee lähteä Kristuksen kanssa hänen armosuunnitelmansa mukaan etsimään ja pelastamaan kadotettuja. Kristityn tulee aina käsittää, että hän on pyhittänyt itsensä Jumalalle sekä että hänen on luonteellaan ilmaistava Kristusta maailmalle. Kristuksen elämässä ilmenneen uhrautuvaisuuden, myötätunnon ja rakkauden tulee ilmetä myös Jumalan työntekijän elämässä.AO4 360.3

»Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen. »Itsekkyys on kuolemaa. Ei ainoakaan ruumiin elin voisi elää, jos se rajoittuisi palvelemaan vain itseään. Ellei sydän lähettäisi elämää antavaa verta jäseniin ja päähän, se menettäisi nopeasti voimansa. Kuten veri meissä, niin Kristuksen rakkaus hajaantuu hänen salaperäisen ruumiinsa jokaiseen osaan. Me olemme toistemme jäseniä, ja sielu, joka kieltäytyy jakamasta toisille, menehtyy. Ja »mitä se hyödyttää ihmistä», Jeesus sanoi, »vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon? Taikka mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi?»AO4 361.1

Silloisen köyhyytensä ja nöyryytyksensä yli hän kiinnitti opetuslasten huomion tulemiseensa kirkkaudessa, ei maallisen valtaistuimen loistossa, vaan Jumalan ja taivaan enkelien kirkkaudessa. Ja silloin, hän sanoi, »hän maksaa kullekin hänen tekojensa mukaan». Sitten hän rohkaistakseen heitä antoi heille lupauksen: »Totisesti minä sanon teille: tässä seisovien joukossa on muutamia, jotka eivät maista kuolemaa, ennenkuin näkevät Ihmisen Pojan tulevan kuninkuudessaan. »Mutta opetuslapset eivät käsittäneet hänen sanojaan. Tuo kuninkuus näytti niin kaukaiselta. Heidän silmänsä olivat kiintyneet lähinnä olevaan, maalliseen elämään köyhyydessä, alhaisuudessa ja kärsimyksissä. Täytyisikö heidän loistavien toiveittensa Mestarin kuninkuudesta murskaantua? Eivätkö he saisikaan nähdä Herraansa korotettuna Daavidin istuimelle? Saattoiko olla mahdollista, että Kristus tulisi elämään alhaisena, kodittomana, muukalaisena, halveksittuna, että hänet kiellettäisiin ja viimein surmattaisiin? Murhe painoi heidän mieltään, sillä he rakastivat Mestariaan. Myös epäilys ahdisti heitä, sillä näytti käsittämättömältä, että Jumalan Poika joutuisi niin julman nöyryytyksen alaiseksi. Jos hänen oli kuoltava, kuinka hän saattoi perustaa valtakuntansa niin lujaksi, että helvetin portit eivät voittaisi sitä? Tämä oli opetuslapsille todella arvoitus.AO4 361.2

He olivat parhaillaan matkalla pitkin Galilean meren rantaa sitä kaupunkia kohden, jossa kaikki heidän toiveensa murskattaisiin. He eivät uskaltaneet varoittaa Kristusta, mutta he puhelivat keskenään hiljaisella, surullisella äänellä, mitä tulevaisuus toisi mukanaan. Keskellä epäilyksiäänkin he pitivät kiinni ajatuksesta, että jokin odottamaton seikka kääntäisi kohtalon, joka näytti odottavan heidän Herraansa. Näin he kuuden pitkän, synkän päivän ajan olivat surun ja epäilyksen, toivon ja pelon vallassa.AO4 361.3