»Anna minulle juoda»

Istuessaan lähteen reunalla Jeesus oli nälän ja janon uuvuttama. Aamusta asti jatkunut matka oli ollut pitkä, ja nyt keskipäivän aurinko paahtoi häntä. Hänen janoaan vain lisäsi ajatus viileästä, raikkaasta vedestä, joka oli niin lähellä mutta kuitenkin saavuttamattomissa, sillä hänellä ei ollut nuoraa eikä vesiruukkua, ja kaivo oli syvä. Hänen osansa oli ihmisen osa, ja hän odotti jonkun tulevan ammentamaan.AO4 149.3

Eräs samarialainen nainen lähestyi ja täytti ruukkunsa vedellä näköjään ollenkaan huomaamatta Jeesusta. Kun hän kääntyi lähteäkseen, Jeesus pyysi häneltä juotavaa. Sellaista palvelusta ei kukaan itämaalainen kieltäytyisi tarjoamasta. Idässä vettä kutsuttiin »Jumalan lahjaksi». Juotavan tarjoamista janoiselle matkalaiselle pidettiin niin pyhänä velvollisuutena, että erämaan arabialaiset olivat valmiit poikkeamaan tieltään täyttääkseen sen. Juutalaisten ja samarialaisten välinen viha esti naista osoittamasta ystävällisyyttä Jeesukselle, mutta Vapahtaja koetti löytää tien hänen sydämeensä ja jumalallisesta rakkaudesta syntyneellä tahdikkuudella pyysi eikä tarjonnut suosionosoitusta. Ystävällisyydenosoitus olisi voitu torjua, mutta luottamus herättää luottamusta. Taivaan kuningas tuli tämän hylätyn sielun luo ja pyysi palvelusta hänen kädestään. Hän, joka loi valtameren, joka hallitsee suurten syvänteiden vedet ja joka aukaisi maan lähteet ja vesitiet, lepäsi uuvuksissaan Jaakobin kaivolla ja oli riippuvainen muukalaisen ystävällisyydestä, vaikka kysymyksessä oli vain veden juominen.AO4 149.4